Synnistä

Ainahan se on mielessä, ruoka. Mutta tämä blogikirjoitus käsittelee toista tuttua teemaa, syntiä. Kristillisessä maailmankuvassa ja etenkin keskustelussa siitä synti on yhtä luonnollinen ja toistuva teema kuin ruoka. Teema on tuttu myös muista uskonnoista, vaikka termi voi olla toinen ja merkitysvivahteet vaihtelevat. Yleensä ottaen kulttuureissa arvotetaan asioita paremmiksi ja huonommiksi, hyödyllisemmiksi ja vahingollisemmiksi. Yksi tällainen kategoriamerkintä on synti.

Kristillisten teologioiden mukaan synti on Jumalan tahdon vastaista, tavoitteen ohi menevää, niin olemuksellista kuin toimintaa. Sosiaalisissa merkityksissä ja käytännöissä korostuu kuitenkin toiminnallinen puoli. Omat haastateltavani ovat usein paikantaneet, ja samalla hämmästeleet tätä kategorisointia, helluntailaisten suurimmiksi synneiksi tupakan, alkoholin ja esiaviollisen seksin. Ihmettely kohdistuu etenkin siihen, miksi juuri nämä korostuvat ja miksi monet muut eivät. Vaikka saarnaajat ovat aina julistaneet kaikkien syntien johtavan samaan lopputulokseen, eroon Jumalasta, jotkut teot ovat saaneet enemmän huomiota.

Suosittujen syntien lista paljastaa paitsi jotain helluntailaisten kategorioista, vielä enemmän ihmisen luonnollisesta tavasta luokitella ja hahmottaa asioita. Ei ole sattumanvaraista, että kyseiset synnit ovat “suosituimpia” helluntailaisten retoriikassa. Ihmiset hahmottavat ja jäsentävät maailmaa ja todellisuutta luokittelemalla asioita ja niiden ominaisuuksia mielekkäisiin ryhmiin. Luokittelu ei ole sattumanvaraista, mutta yksityiskohdiltaan kulttuurien välillä vaihtelevaa. Kukin kategoria on seurausta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa merkityksellisiksi koettujen erityisten tunnuspiirteiden havainnoinnista ja tunnistamisesta. Mitä vahvemmin ensisijaiset tunnuspiirteet havaitaan, sitä paremmin se edustaa havainnoijalleen kyseistä lajia. Näin myös tietyt synnit korostuvat syntien arkkityypeiksi, koska niillä on selkeästi tunnistettava kulttuurisesti relevantti piirre.

Helluntailaisen syntipuheen tarkastelu osoittaa, että samalla kun tietyt teot korostuvat, etenkin kaksi kategoriaa jää vähemmälle huomiolle. Vakavat teot, kuten murhat, ja mielen ajatukset sekä puheet, kuten kateus ja vale, esiintyvät saarnoissa ja opetuksissa lähinnä satunnaisesti, joskus reaktiona yhteisöä koskettaviin tapahtumiin. Vakavat teot ymmärretään esioletuksellisesti pahoiksi, jolloin niihin ei tarvitse puuttua itsestäänselvyyksinä. Mielen “synnit” puolestaan eivät välttämättä näy, jolloin niihin voi olla vaikea puuttua. Tähän liittyvä huomio on, että “julkisynti” on keskeinen kriteeri teon merkitsevyyden ja seurausten osalta. Kolmas havainto paljastaa, miten syntipuhe korostuu ihmisten välisissä kiistoissa ja ihmissuhteisiin ja sosiaalista yhtenäisyyttä koskevissa tilanteissa. Kulttuurinsa sisäistänyt yksilö voi tuntea suurta syyllisyyttä tulkitsemistaan omista synneistään ja syntisyydestään, mutta yksityisenä kokemuksena vaikutus ja ulottuvuus on rajallinen. Kaikilla syntisyyden kokemuksilla ei ole suoraa vaikutusta yhteisöön.

Syntipuhe ja syntikäsitys rakentuvat helluntailaisia yhteisöjä pidemmälle historialle ja kulttuurisille vaikutuksille. Suomen helluntailaisuuden kulttuuriselle pohjalle hyvin merkittävä perinne oli lestadiolaisuus. Monet ensimmäisistä helluntailaisista olivat lestadiolaisia ja tämä sekä yleensä pietistinen ja herätyskristillinen vaikutus ohjasi helluntailaisen moraalimaailman kehitystä. Oma tekijänsä oli myös kirkkokritiikki ja eronteko niin sanottuun korkeakirkolliseen ja “muotojumaliseen” uskonnollisuuteen. Tämän aiheen kannalta tällä oli yhteys 1800-luvun raittiusaatteeseen, joka halusi sivistää niin kansaa kuin juhlivaa eliittiä. Lars Levi Laestadiuksen alkoholivastaisuus nousi osaltaan kokemuksesta, että viinatrokarit tuhosivat Lapin köyhien ihmisten elämät (Pyysiäinen 2005, 94-95). Alkoholista ja tupakasta rakennettiin karikatyyrinen kuva rappiollisesta ihmisestä, rikollisesta, sivistymättömästä moukasta. Raittiusaate oli otollinen herätyskristillisille ryhmille, jotka pohtivat keinoja tulla pyhemmäksi, elää puhdasta Jumalan mielen mukaista elämää. Kun Raamatusta voitiin lukea, etteivät “huorintekijät [-ja-] juomarit [–] saa periä taivasten valtakuntaa” (1 Kor 6:9-10), kansallinen perisynti oli löydetty. Samassa raamatunkohdassa mainitaan myös esimerkiksi ahneus ja pilkka, mutta ne eivät olleet yhtä merkittäviä yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä, eivätkä niin konkreettisia kuin juoppous tai parisuhteen ulkopuolinen seksisuhde.

Ihmiset ja ihmisten yhteisöt korostavat rajojaan etenkin, kun he kokevat niitä kyseenalaistettavan. Yhteiskunnan muuttuessa moraalirajojen koettelu ja kyseenalaistaminen haastaa yhteisön maailmankuvan järjestyksen. Epävakaa tila mahdollistaa muutoksen, mutta voi aiheuttaa myös puolustavan vastareaktion. Jos muuttuvaan asiaan ei ole mahdollista puuttua, vastareaktio voi kohdistua muihin asioihin, jolloin puolustettavampia elementtejä vahvistetaan ja varjellaan. Tämä luo turvallisuuden tunnetta, mutta voi olla valheellista ja ilman kestävää pohjaa. Laajemmat muutokset yhteiskunnassa heijastuvat helposti yhteisöissä tarpeeseen määrittää omia rajoja ja suojella yhtenäisyyttä erinäisillä sosiaalisilla koodeilla ja normeilla. Kiellot ovat yksinkertainen reaktio pyrkiä hallitsemaan muutosta ympärillä ja yhteisössä.

Uskonnontutkija Ilkka Pyysiäisen mukaan “synti oli alunperin tiettyjen sosiaalisten normien rikkomista”, sisäpiiristä tulkittuna Jumalan säätämien normien rikkomista, josta syntikäsitys kehittyi olemuksellisempaan suuntaan (Pyysiäinen 2005, 23). Edelleen hänen mukaansa “synti rikkomuksena on jotakin, joka loukkaa [–] yhteistoiminnan viittä periaatetta [tottelevaisuus, vastavuoroisuus, huolenpito ja uhrautuminen, yhteisvastuu ja solidaarisuus]” (Pyysiäinen 2005, 173).

Virallisten ja todellisten (so. arkielämässä toteutuvien) päämäärien ja tarkoitusperien välillä voi olla suuri etäisyys. Syntikäsitykset ja syntiin suhtautuminen voivat eriytyä yhteisöllisistä funktioista subjektiiviseksi pätemiseksi ja paremmuuden osoittamiseksi. Mutta tämä näkyy ensisijaisesti siinä, missä vaiheessa ja kenenkä poikkeamiin puututaan. Laajemmin jaettua on se mekanismi, mikä ohjaa mitkä asiat nousevat tunnistetuiksi synneiksi.

Ihminen pyrkii hahmottamaan abstrakteja käsitteitä tarinoilla ja sitomalla niitä konkreettisiin asioihin. Ruumiistaan ihminen ei pääse eroon, jolloin myös maailman hahmottaminen on hyvin ruumiillista. Tässä yhtälössä valheet ja juorut konkretisoituvat teoissa, jolloin niihin on helpompi puuttua. Edelleen teoista korostuvat näkyvimmät, joilla on myös käytännön seurauksia sosiaalisessa ympäristössä – kuten parisuhteessa pettämisestä ihmissuhteiden rikkoutuminen. Kristillisen maailmankuvan mukaan ihmisen ruumis on luotu Jumalan Pyhän Hengen “temppeliksi”. Tämän vuoksi ruumiilliset normirikkomukset konkretisoituvat rikkeinä niin itseä kuin jumalallista järjestystä ja yhteisön tasapainoa vastaan. Kertomus luodusta ja täydelliseksi, puhtaaksi, alunperin tarkoitetusta ruumiista ja sitä tuhoavista teoista tuovat abstraktin synnin konkreettiseksi. Tämä kokonaisyhtälö myös selittää, miksi tietyt teot korostuvat uskontojen syntiluetteloissa, vaikka muitakin epäiltyjä olisi.

Advertisements

Uskonnonopetus, uskontokasvatus, ja identiteetti

Jotkut asiat maailmassa ovat säännöllisesti toistuvia. Tällaisia ovat esimerkiksi vuodenajat, ja keskustelu suomalaisesta koulujen uskonnonopetuksesta. Tänään (13.9.) asia nostettiin esille jälleen Helsingin Sanomissa, jossa pohdittiin etenkin miksi oppilaiden pitää pohtia samoja kaikkia koskevia asioita eri ryhmissä. Kysymys on aiheellinen ja on yksi syy kannattaa yhteistä katsomusaineiden opetusta. Kulttuurien ja katsomusten sekä niitä elävien ihmisten ja heidän tekojensa ymmärtämiseksi ja yhteiseksi käsittelemiseksi yhteinen opetus tarjoaisi tilan oppia yhdessä ja toisilta. Erilliset ryhmät, elämänkatsomuksesta eri uskontokuntiin, edesauttavat ajatusta ihmisten ja kulttuurien perustavanlaatuisesta, jopa olemuksellisesta erilaisuudesta.

Miksi uskonnonopetuksen eriytymisellä on edelleen merkittävästi kannatusta? Syitä voidaan esittää monia, joista tässä käsittelen identiteetin kysymystä. Osan tämän kirjoituksen inspiraatiosta olen varastanut kollegoiltani (Haapalainen, Kyyrö, Äystö), mutta varsinaisesti esittämissäni ajatuksissa ei ole mitään uutta. Identiteettipolitiikka on yksi syy, miksi uskonnonopetuskysymys on ikiliikkuja ja toistaiseksi paikallaan polkeva debatti.

Uskonnonopetuksen eriyttäminen palvelee eri uskontoperusteisten ryhmien identiteetin rakentamista ja ylläpitämistä. Tämä on huomioitu opetussuunnitelmissa, joissa muistutetaan oppilaan oman kulttuurin ja identiteetin oppimisen ja vaalimisen tärkeydestä. On kuitenkin hyvä kysymys, ketä tämä identiteetin rakentaminen uskontoryhmien eriyttämisellä palvelee? Lopputulos ei ole täydellisen tyydyttävä uskontoryhmien eikä yhteiskunnan taholla. Kaikki uskontoryhmät eivät ole omissa ryhmissään nytkään, ja identiteetin rakentaminen erilliseksi ja vastakkaiseksi tekee siitä yksipuolisen ja vinoutuneen. Yhteiskunnan taholla eriyttäminen voi aiheuttaa vastakkainasettelua, mikä ei ole yhteiskunnan intressien mukaista. Myös on hyvä kysymys, rakennetaanko koulun uskonnonopetuksella lapsen vai uskonnollisen yhteisön identiteettiä. Jälkimmäinen ei ole yhteiskunnan instituution tehtävä.

Vähemmistöryhmälle, kuten ortodoksit, eriytetty uskonnonopetus voi olla merkittävä osa identiteetin rakentamista etenkin niiden lasten kohdalla, jotka eivät ole kirkon toiminnassa mukana. Näin lapsi kasvaa tietoisena kuulumisestaan tähän väestönosaan, tuli hänestä harjoittava ortodoksi tai ei. Ortodoksikirkko saa näkyvyyttä erillisenä opetusryhmänä ja tietoisuus siitä leviää niille oppilaille, jotka uskonnontunnin alkaessa eriytyvät omiin ryhmiin kuin koulutoverinsa.

Luterilaisille toimijoille oma uskonnonopetusryhmä on itsestäänselvä pala luterilaista kulttuurikasvatusta, kasvamista luterilaiseksi suomalaiseksi. Samalla se on valta-aseman näyteikkuna, johon osallistuvat monen muunkin kristillisen uskontosuunnan lapset. Tämä edesauttaa, vaikka ei välttämättä aiheuta, esimerkiksi helluntailaisilla oman seurakunnan uskontokasvatuksen suosiota. Tällöin koulun uskonnonopetuksen ei katsota korvaavan seurakunnan uskontokasvatusta. Evankelis-luterilaisella kirkollakin on oma rippikoulunsa uskontokasvatuksen huipentumana, mutta samalla se luottaa koulun uskonnonopetuksen tukijalkaan oman uskonnon opettamisessa. Koulun uskonnonopetus ei saa olla uskontokasvatusta, mutta eriytetyissä ryhmissä sillä on myös tämä implisiittinen funktio joillekin ryhmille.

Jotkut muslimit kritisoivat koulun uskonnonopetusta, päällimmäisinä sen tunnustuksettomuuden tavoitteen, mutta myös yhteisen islaminopetuksen vuoksi. Siinä missä ortodoksit ovat omana ryhmänään, sunnit ja shiiat (puhumattakaan näiden alaryhmistä) ovat yhdessä liemessä. Tämä ei ole yhteiskunnankaan kannalta hyvä asia, sillä se edesauttaa stereotyyppistä ja virheellistä näkemystä kaikista muslimeista samanlaisina. Uskonnonopetukseen tyytymättömistä muslimeista osa on halunnut tai haluaisi järjestää lapsilleen koraanikoulu-tyyppistä uskontokasvatusta.

Eriytetty uskonnonopetus voi vahvistaa uskontoperusteista identiteettiä, mutta se voi myös sekoittaa niitä ja olla väline valtahegemonian rakentamisessa, syrjinnässä ja haitallisten stereotypioiden luomisessa. Yhteinen katsomusaine voisi selventää rajaa uskonnonopetuksen ja uskontokasvatuksen välillä, kun uskontoryhmien olisi identiteettinsä ja jatkuvuutensa takaamiseksi panostettava omaan toimintaansa. Tämä saattaisi myös eri uskontoryhmät samalle viivalle. Uskontoryhmät ovat jo erillään omissa kokoontumisissaan – nekin, jotka tekevät välillä yhteistyötä. Koulun ei pidä olla paikka, jossa ryhmät eriytyvät lisää, vaan tila jossa lapsilla ja nuorilla olisi mahdollisuus oppia keskustelemaan keskenään ja elämään sovussa samassa yhteiskunnassa. Kenties tämä kohtaaminen välittyisi myös tulevien sukupolvien välityksellä tulevien uskonnollisten johtajien toimintaan, ja johtaisi yhteisymmärrykseen ja sovinnollisuuteen elämään yhteiskunnassa yhdessä erilaisina.

Ethnic Apostasy

Currently, I am co-editing a Handbook on Leaving Religion, a text/reference book for researchers to study how and why people leave a religion and what are outcomes of the process (etc.). The book is scheduled to be published 2018, consisting of over 20 chapters – of historical and contemporary cases, theories and methodologies.

One thing that has fascinated me during the process, is the concept of “ethnic apostasy”. It is useful especially when studying apostasy in religions such as Hinduism or Judaism, where religion and ethnicity are usually understood to be inseparable. Or in other words, for a person themselves, being a Hindu or a Jew is often foremost a matter of ethnicity, only after that – if at all – of religion. If someone identifies themselves as an ex-Hindu, they might be critiziced and denied of this identity.

Ethnic apostasy, or “ethno-apostasy” (Phillips & Kelner 2006), is a concept worth to be elaborated and the issue which it concerns needs to be studied more. In many religions the possibility of leaving religion is recognized, even when it might be a forbidden or socially chastised act. In any case where people can not construct their identities freely, issues of power and politics arise. What might be socially incomprehensible, can be individually meaningful and important.

Millenarianistisista utopioista

Mitä yhteistä on ISIS:lla, David Koreshin lahkolla, adventisteilla ja helluntailaisilla? Niitä erottaa moni asia, mutta yhteistä näille kaikille on jonkinlainen millenarianistinen usko tulevaisuudesta, tulevasta paremmasta maailmasta tämän tuntemamme maailman tuhoutuessa. ISIS julisti oikeauskoista kalifaattia, joka toisi lopun jumalattomuudelle ja johtaisi lopulliseen islamin voittoon. Daavidin Oksa -lahkon johtaja Koresh julisti 1980-luvulla olevansa viimeinen profeetta ennen Jeesuksen toista tulemista – mutta kuoli tulipalossa lahkonsa kanssa 1993. Adventismin perustajahahmo William Miller julisti Jeesuksen tulevan 1843-1844 aikana – mutta määräajan ohitettua liikkeessä kehittyi oppi Jeesuksen tuloa edeltävästä pyhäkön valmistuksesta, jonka Jeesus aloitti 1844. Helluntailaiset uskovat “ihmeiden ja merkkien” ja “Pyhän Hengen vuodatuksen” merkitsevän lopun aikaa, ennen kuin Jeesus tulee ja nykyinen maailmanaika loppuu.

Millenarianismi on termi, jolla viitataan mullistavaan ja usein tuhoisaan tapahtumasarjaan, joka aloittaa tulevan utopisen maailmanajan ja yhteisön. Kristinuskoa koskien myös termiä millenialismi on käytetty samanlaisessa yhteydessä – jolloin sana johdetaan tuhatvuotista valtakuntaa tarkoittavasta termistä (millenium, millenial). Millenarianismiin liittyy paitsi ajatus utopiasta tulevaisuudessa, myös nykyisen maailman tai yhteisön turmeltuneisuudesta. Joskus termiä on käytetty myös yleisesti viittaamaan yleensä pelastususkoon, ulkopuolelta tulevaan yliluonnolliseen vapauttavaan väliintuloon (engl. salvationism).

Utopialla tarkoitan tässä aatetta ja toivoa paremmasta tilasta ja yhteisöstä, jota ei vielä konkreettisena ja sellaisena ole. Tässä en viittaa sanalla varsinaisesti harhakuvitelmaan, vaan yleisemmin kuviteltuun tulevaan todellisuuteen, joka voi tulla todeksi tai sitten ei.

Yhteiskunnallisia utopioita on monenlaisia, eivätkä kaikki ole millenarianistisia. Esimerkiksi Amerikkoihin lähteneet suomalaiset siirtolaiset perustivat utopiayhteisöjä, ihannesiirtokuntia, joissa halu löytää täydellinen tai “alkuperäinen” yhteiskunta konkretisoitui omassa hankkeessa. Nämä sosialistiset tai muuten inspiroituneet yhteisöt eivät odottaneet loppua, vaan yrittivät uutta alkua tai kehitystä parempaan ilman varsinaista loppua. Yhteisöt kohtasivat kuitenkin arjen realiteetit, ja toiveet jäivät ainakin osaksi utopiaksi ilman konkreettista toteutusta.

Eräänlainen käänteinen utopistinen yhteiskunta- tai todellisuusnäkemys syntyi myös Suomessa elokuussa. Muun muassa Åbo Akademin rehtori totesi Turun Sanomissa 8.9.2017, että “on aika ennen elokuun 18. päivää 2017 ja aika sen jälkeen.” Tosin saman voi sanoa jokaisesta päivästä, maailma muuttuu koko ajan. Toki tapaus jää poikkeuksellisena väkivaltatekona mieleen vahvana muistijälkenä mahdollisesti pitkäksi aikaa. Silti kyseessä on utopinen näkemys tulevaisuudesta siinä mielessä, että terrorismi on ollut todellisuutta myös tuota tekoa ennen, eikä teko tuonut Suomeen terrorismia, saati väkivaltaa tai turvattomuutta. Tällä muuttuneen yhteiskunnan utopialla on käyttöä monelle poliitikolle, jotka kannattavat tiukempia lakeja suhteessa maahanmuuttoon, ulkomaalaisiin tai tiedusteluun. Tavallisen kansalaisen elämästä tämä utopia tekee mielikuvissa arvaamattomampaa kuin itse todellisuus ilman utopista aatetta. On todennäköisempää, että Suomi on turvallisempi paikka elokuun 18. päivän jälkeen kuin juuri ennen sitä. Riskitekijät eivät sinänsä ole merkittävästi muuttuneet, mutta poliisien ja kansalaisten mentaalinen valmius on tiedostetumpaa.

ISIS:n kaltaiset organisaatiot elävät utopiasta, kuvitelmista ja dramaattisista tarinoista. Mutta näille tarinoille on oltava jotain konkreettista ja relevanttista näytettävää, jotta niillä on merkittävää vaikutusta. Lähi-Idän utopista kalifaattia ei voi korvata Libyan tai Malin kalifaatilla, koska niillä ei ole samanlaista symbolista kaikua kuin Bagdadin, Jerusalemin ja Mekan läheisyydellä. Viimeisen kalifaatin seikkailulla on kyetty houkuttelemaan riittävän juurettomia, turhautuneita tai turhautettavia, nuoria vierastaistelijoita, joilla uskonto ja väkivaltafantasia sekoittuvat toisiinsa. Viimeisen kalifaatin seikkailulle on riittävästi kiinnityspohjaa uskonnollisista kirjoituksista, opetuksista ja historiasta (Lähi-Itä, pyhät kaupungit, Mahdin kalifaatti ja maailmanloppu) sekä sopivasti kiehtovaa utopistista seikkailua, jotta se on kyennyt huokuttelemaan ulkopuolisia.

Kun ISIS menettää viimeisenkin hallinnan fyysisistä maa-alueista Lähi-Idässä, sen utopian sanoma ja kiehtovuus heikkenee. Terrorismia se ei kokonaan poista, ja islamististen utopioiden innoittamia tai kehystämiä terroristiryhmiä ja -iskuja voidaan nähdä edelleen. Niin kauan kuin on ihmisiä, joille väkivalta on hyväksyttävä väline, tapahtuu väkivaltaa. Useista islamilaisista koulukunnista vain osa hyväksyy väkivallan jossain muodossa. Mutta ISIS-valtion romuttumisella nimenomaan Lähi-Idässä on merkittävä vaikutus viimeiaikaisten kaltaisen terrorismin houkuttelevuudelle ja sitä kautta esiintymiselle. Juurettomatkin seikkailijat tarvitsevat kiinteän utopian kohteen, muuten heistä tulee yksinäisiä haaveilijoita, joita houkuttelevat monet muutkin harrastukset.

Kristilliselle millenarianismille Jerusalem ja Israelin valtio ovat olennaisia symbolisia merkkejä, utopian kiinnekohtia. Toisin kuin muslimien kirjoituksissa, kristittyjen kirjoituksissa tarina ei edellytä maan haltuunottoa ennen loppua, päinvastoin. Tämänkin vuoksi millenarianistiset utopiat eroavat islamissa ja kristinuskossa. Helluntailaiselle millenarianismille ominaista on myös kokemuksellisuuden liittäminen lopun ajan tunnusmerkiksi. Tässä yhtälössä helluntailaiset tulkitsevat hurmokselliset kokemukset, ilmiöt ja kielen erityisyydet Pyhän Hengen toiminnaksi, armolahjoiksi ja yleensä merkiksi lopun ajan seurakunnasta. Näin henkilön omasta ruumiista tulee millenarianistisen utopian vahvistava kiinnekohta.

Pelon ja turvattomuuden ruumiillisten kokemuksien konkretian luomalle illuusiolle rakentuu myös perussuomalaisten poliitikkojen, kuten Halla-Aho ja Huhtasaari, käänteinen utopia islamisaatiosta. Tätä Huhtasaari julisti viimeksi 7.9.2017 eduskunnassa. Sen sijaan, että he puolustaisivat suomalaista kulttuuria (mitä se sitten heille lieneekään) vahvana ja enemmistön turvaamana, he maalaavat (tahattomasti tai tahallisesti) pelkokuvia hauraasta kulttuurista, jonka pieni vähemmistö voisi kaapata haltuunsa ja tuoda lopun suomalaisuudelle. Tämä utopia ei perustu laskennalliselle arviolle reaalimaailman tapahtumista, vaan on seurausta tunneperäisestä reagoinnista ja opportunistisesta politiikasta, jolla he pyrkivät valtaan ja julistamaan oman maailmankatsomuksensa uuden utopiayhteiskunnan doktriiniksi.

Israel, a Pentecostal Blind Eye

There is a sweet spot in a Pentecostal-Evangelical emotional regime for Israel and things related to the topic. The site of biblical events, religious sentiments and future hopes are often linked with the current state of Israel. News, opinions and speculations concerning Israel and Palestine trigger emotional reactions and fierce responses by many. In 2016 two statements specifically caused uproar in Pentecostal-Evangelical world. First, the UNESCO decision on the governance of and policies on haram-al-sharif stirred their universe. Second, the United Nations security council (UNSC) resolution on Israel and its settlements increased the fury.

The UNSC resolution was deemed in CharismaNews as “fundamentally flawed and historically inaccurate”. The resolution called for two-state solution and mutual negotiations for drawing borders, condemning one-sided actions to divide the land. However, critics said it restricted Israel solely to pre-1967-borders, and dismissed terrorist threat and Palestine government’s refusal to negotiations. The UNESCO decision was understood as delegitimizing Jewish history, not the least since it applied the name used by Muslims. Instead of accepting the Arabic name as merely one of the historical names applied to the hill, Pentecostal-Evangelical Israel supporters saw it as another example of rewriting history and erasing truth.

The two resolutions in 2016 caused an emotional Pentecostal-Evangelical uproar throughout the world. On the level of religious institutions, public official statements are usually a polite version of these sentiments, and in some cases the issue is dealt only when confronted by members of congregation. However, the official responses are surpassed by rhetorics of numerous ordinary people. Social media has been filled with concern, and even hate, towards the resolutions and the parties who have accepted them. Not all Pentecostals are vocal or even willing to discuss the topic. However, the loud voices are evident, and demonstrate the blind spot Israel has for Pentecostals.

In USA these sentiments were in part combined with criticism for president Obama. Some saw his administrations actions as a prove that Obama is a Muslim. More moderate opponents settled for judging the government actions as anti-semitic or at least pro-Palestine. Although the idea is not new, there is a growing trend in Pentecostal-Evangelical discourses that view all actions criticizing the state of Israel as anti-semitic. This includes the constant tale that there are much more passed resolutions on Israel/Palestine than Syria, for example, dismissing facts that many resolutions condemn also Palestinian violence, and that the ease of passing resolution is telling of the long enduring problem in one hand and the complexity of world politics in the other hand. Israeli supporters, however, concentrate usually on one side, and many don’t even bother to read the whole text. Following, support for Israel in all levels is strong.

An interesting aspect of this topic is the “I’m with Bibi” phenomenon, which has got also some Pentecostals excited. The prime minister of Israel, Benjamin “Bibi” Netanjahu, has created and invited a strong propaganda movement on his side. Currently (January-February 2017) he is being investigated on corruption charges, dealing also with the propaganda done on his behalf. Besides Israeli media, Facebook groups have been launched to praise his leadership and politics. Moreover, the same Pentecostals who admire “Bibi”, also share “IDF, I’m standing with you”, or simply “Israel, I’m standing with you”, Facebook and blog posts and images. These “likes” and “shares” portrait an interesting and sometimes disturbing picture of the worldview some Pentecostals are presenting of themselves. People who love peace, forgiveness and mercy, share pictures of war-machines and soldiers, without considering messages they are sending or further connections of the things they “like”, sometimes randomly by an instinct.

In this blog post I concentrate on Pentecostals, whom I have studied in my research, although many of the same could be said also from non-Pentecostal Evangelicals (apart from the charismatic aspects). Israel presents a special blind eye for many Christians, obstructing many to view the world objectively, and as they would describe a Christian would. In the following I have listed four major factors influencing the very subjective approach, and the consequences of this blind corner in the Pentecostal eyesight, These four factors include millenarian-apocalyptical worldview, nostalgia over biblical tales, an urge to “bless Israel”, and personal pilgrimages or hope of it to biblical land.

An important characteristic of Pentecostalism is the belief that the end is near. For them a charismatic Church is one of the signs that this is true. Another sign for the end-times for them is the recreation of the state of Israel. According to this belief, the current state of Israel is a fulfillment of biblical prophecies (e.g. Daniel, chapters 8&12; Joel chapter 3). The millenarian-apocalyptical importance of the existence of the state of Israel is huge in this worldview. It is not an indispensable part of millenarian worldview, but has grown into one crucial chapter of Pentecostal discourse of end-times. Three chapters in this discourse are above others: charismatic Church, evangelization of the whole world, and Israel. When these three are included, the coming of the Christ is thought to be possible, and moreover imminent.

Countdown for the coming of the Christ is one interesting theme in apocalyptic speculations. Although not practiced by all, over the years some have counted 25, 40, or 70 years either from the founding of Israel (1948) or capturing the old city of Jerusalem (1967). Needless to say, some predictions failed.

There are numerous speculations on what will happen in the future. One of the thousands is a vision that the end-times will begin when two-state solution is realized, and final seven years before the coming of the Christ will start when Palestine is declared an independent country; allegedly preparations for the new Jewish temple are on the way, and the temple would be built within three years of the solution. However, also popular is the view that there will be only one state, Israel, which in some scenarios would stretch its borders beyond current ones (e.g including Damascus etc.).

One key enforcer of the millenarian beliefs is the criticism for Israel. In apocalyptic prophecies and speculations, an important belief is that in the end-days the whole world turns against Israel. Therefore any criticism can be explained, if needed, as a proof that we now live the final days before the coming of the Christ. This approach also pre-accepts that things won’t get better in the Middle East. If looked from this wider perspective, smaller details might go unnoticed or are surpassed as a mere glitches in the important narrative.

The Pentecostal-Evangelical religiosity emphasizes the role and use of the Bible. In Pentecostal religiosity the tales of biblical figures circulate from the childhood and are used in sermons, Sunday school tales, daily devotions and so on. These shared stories become part of cultural capital of a Pentecostal, immerse them into a world with superhero-like realm, and connects to a believer on emotional level. Stories and details of landscape make the Middle-Eastern land feel almost like a homeland, emotionally close, connected with their identity and personal history. Although Pentecostals reject the idea of worshiping holy places and saints, the nostalgia they attach to the biblical lands and events there constructs a world where these are honored and appreciated, in other words sanctified and separated as a holy realm. This realm is not necessarily concretely linked to empirical reality. Rather, it is an imagined realm, shared with an imagined community, as a part of imaginary play (see e.g.: Tanya M. Luhrmann 2012 When God Talks Back) which enforces and attributes to the actuality and reality of God they believe in. Because Pentecostals believe in divine inspiration of the Bible and in the guidance of God in these stories, the sanctifier of these stories, and the land, is God, making the realm worth of defending for.

Since Pentecostals believe in the inerrancy and authority of the Bible, the words written there have strong influence over their actions. In here important is the exhortation to “bless Israel” (Numbers 4: 23-26; Ps 115:12), and the idea of a covenant that a remnant of the ancient Israel will return in the last days (Jer 31:31-33; Rom 11:24-27). According to this logic, Christians are supposed to bless “Israel”, since they will once again be saved and brought home. Following this widely spread and accepted view (although debated what is the “Israel” in question), it can be hazardous for a Pentecostal to condemn the nation of Israel, as this could be seen as defying God itself. Therefore the action to bless Israel can be understood as a Christian duty, an obligation to follow God’s word and commandments. There is, however, an ongoing debate whether it is an ethnic or “spiritual” Israel that these teachings and Bible verses refer to, and technically it does not refer to the current nation. Even though some prefer to understand that Christianity has replaced the ethnic Israel, Jewish people, as “God’s nation/people”, there is a strong opinion that ethnic Jews and the contemporary state of Israel both play active roles in this puzzle. Moreover, the confusion of the whole picture may just strengthen the urge to bless Israel (meaning the current state), since not doing so would be a bad gamble. Therefore, there is an inherent bias to think or hope for the best for Israel and Israeli actions, through a survival strategy of risk management.

The previous three factors (millenarianism, nostalgic biblical stories, Christian duty to bless) are not new nor are they surprising to many. However, the fourth factor has not always gained such attention as the previous ones. Tourism and travelling to Israel (and Palestine in a limited way) has increased noticeably since the 1970’s and does not show any signs to decrease. Religious group trips have been organized for example from Finland by Toiviomatkat travel agency since 1976; they claim to have organized trips for 170 000 travelers to Israel since.

For a Pentecostal traveller, the journey is basically always a pilgrimage, a journey to land of the Bible and to the sites where Christianity had its origins. The personal connection to the land makes the experience a part of an embodied Christian and Pentecostal identity and habitus. The most devoted pilgrims commemorate their steps in a “land where Jesus walked”. All good Pentecostal travellers appreciate their personal link, even not that enthusiastically, not the least since it connects them in a larger social narrative, and therefore the “community of believers”.

However, the common pilgrim only receives a partial view of the land. They are rushed from one holy site to another, mind filled with thoughts linked to the prescripted narrative and religious aspects of the trip. And of those who have worked there, only few have lived with Palestinians, limiting their view on the complex situation. Those who have worked on both sides, do report another perspective, and perhaps a pessimistic one.

Also, the past kibbutz experience of some, especially in the 1970s and 1980’s might distort the picture, due to the limited access to the society while in a kibbutz, and since the world has changed substantially since those days, even in Israel/Palestine. There are also active kibbutz visiting programs, but their appeal has since been narrowed to certain groups mainly in the North America, and single individuals, although there are currently more people living in kibbutz than ever before. Other forms of volunteering are nowadays more popular for Christians interested in Israel. Some of these programs can distort the view from the beginning, since they guide people to work for institutions under ministries of a country that is relatively rich and competitive in GDP. This kind of program exposes the volunteer not only to a subjective tie but also to biased news and discourses. Other volunteering positions include most of all religiously motivated jobs, including humanitarian work.

I have named this blog post as “a blind eye”, with which I refer to the (usually) unintended consequences of supporting and idealizing Israel for many Pentecostals. When they support Israel, it obstructs their view and reaction on many issues relevant. Above I have stated few major reasons causing this blind eye view. These factors cause them to concentrate an ideal Israel, not necessarily the Israel/Palestine where actual people are living, in the globalized and intertwined world.

For one, the millenarian-emotional approach to Israel produces a blind eye to world politics realities. It is sometimes astonishing how easily some talk about stretching borders, which would affect lives of millions of people. For example, Christians in Damascus might be of different mind when it comes if the city should be part of Israel. However, these are not the things a strong believer in millenarian dreams is pondering about. Especially if the apocalyptic interpretation and narrative is steadfast and meticulously followed, a strong believer understands the world from this alternative millenarian view. Following, s/he accommodates actions and events to the narrative, possibly without even considering that interpretations and the whole approach would be wrong. By simply opening their eyes to different Pentecostal millenarianisms and interpretations of the end-times, they could perhaps see something lurking in the blind spot.

A prime example of this is how meticulously some Pentecostals follow the narrative of greater Israel beyond its current borders, which in turn favors one-state solution and Jewish state. However, basically all signs show that this would be a disaster, not the least to the Palestinians. When US secretary of state John Kerry said that there can be either Jewish state or democratic state of Israel, not both, it draw criticism from Pentecostal-Evangelical Israel supporters. Most of them interpreted this statement accusing Israel being non-democratic state. Although Israel follows many democratic practices and principles, declaring the state only Jewish would be a fatal blow to democracy. Already arabic Israeli citizens are blocked from certain positions. Many Pentecostals have not thought that in a Jewish state also Christians would be second-class citizens. Moreover, the one-state solution would mean that in coming years non-Jewish citizens would form the majority, which still might be suppressed.

Partly related to the previous, supporting Israel produces a blind eye to undemocratic practices in Israel. The supporters emphasize the right of Israel to defend itself and its citizens from violence and terrorism. Doing so, they sometimes fall for victims of Israeli propaganda, and don’t see the failed politics of terrorism prevention. A democratic state should defend peace with actions in accord with democracy and human rights, not by building fences and checkposts that block farmers to move freely to their fields. The blockade of Gaza and cattle-like herding of Palestinians in checkpoints have caused more harm than positive results. It is fair to say that at the moment the violent Israeli settlers pose a serious threat to Palestinians in the West Bank, but nobody seems to notice Israeli terrorists, only Palestinians. One reason for this is the acceptance of the story that Palestinians only want the destruction of Israel, without exeptions. And since this story has been learned, it is easily linked with the larger narrative of end-times where everybody will turn against Israel.

This leads us to another aspect of the blind eye view, namely a failure to distinct fantasy fiction of future from other possible, and perhaps more plausible, futures. In the most serious case this could lead into blurred grasp of reality. Although, at the same time one has to notice the wide variety of Pentecostal approaches, of which some are more grounded in empirical reality. However, when speaking of the extreme cases where end-times are almost (or really) an obsession, this blurring border between fiction and reality can be a serious problem and even a threat to mental health. Even the more usual interpretation play with apocalypse, where an interested person entertains him/herself with fictional cases, can still cause a blind eye when discussing the conteporary Middle East.

Naturally, the scene is complex and there are varieties in scope and approaches. For example, some Pentecostals do try to make a difference between the state of Israel and Jewish people, and known present and unknown apocalypse. In many cases these stay silent, and are not keen to actively defend any parties of the problem. However, there are leak-overs, spills to contemporary politics, since they have an emotional connection to the biblical side of the story, and therefore some kind of Israel, or Jewish/Christian Palestine, even though imagined. Therefore it is challenging for a Pentecostal to be objective to issues relating to the topic. Emotions tend to be subjective and difficult to mend, even when they try to reason otherwise.

Some Pentecostals try to excuse their actions by stating that they “do not accept everything Israel does”, but usually this does not lead into actions when they notice these wrongdoings. They, fairly so, criticize the violence of Palestinians, and the reluctance of Palestinian leaders to accept offered peace solutions or sometimes even peace talks. However, they forget to mention that Israeli leaders have consistently resisted some Palestinian demands in these peace talks (such as return of the Palestinian refugees). Many of them also don’t seem to comprehend the damage what building settlements does for any future peace negotiations. The violence of Israeli soldiers is downplayed as self-defense (and sometimes it is), and the violence of the settlers is usually absent from the discussion. Moreover, by legitimizing their support for Israel with an argument that “it is the only democratic country in the Middle East”, the defense can forget that this means that more is expected from Israel than Palestine, especially since Israel basically has a monopoly of power.

By defending actions of the state of Israel, Pentecostal Israel supporters are foremost defending their belief of the millenarian future and their own emotional realm of being a Pentecostal, in the end their identity. Even though their defense has actual consequences in contemporary politics and human rights issues, those are not the reasons for their defense. The actual reality and complexity of the situation, the knowledge about it, can easily stay in the blind spot of view for Pentecostal Christians. By opening their eyes, or turning their heads to see what is in the blind spot, they might actually challenge their emotional connection to the “land of Jesus”, an imagined reality over empirical reality. Moreover, they might start to realize that instead of propagating for the state of Israel, a more suitable position for a Christian could actually be to defend any human and their rights as humans, regardless of their background. After all, Jesus did not say “hate your enemies”, quite the contrary.

Pilgrimages in odd places

This summer (2016) I observed two (or actually three) very different pilgrimages in two very different locations and surroundings. Of those the first one was on a holiday, the second was a planned research fieldwork. I have long known that I can’t detach the anthropologist curiosity from me after I finish “working”. Since my work includes thinking, and learning more about cultures and human life, the work follows me wherever I go and whatever I do. Luckily it is also something I like doing, whatever I do for “work”.

For my summer holiday destination, I chose Rome, a city where I feel at home. Furthermore, it allows me to occupy my mind with other things than what I usually work with. A week of vacationing, eating, visiting interesting places, sitting on piazzas and narrow streets, and experiencing the history and culture. However, an anthropologist is never fully on holiday, since observing people and learning new things is rooted in the backbone of the human type that is a researcher. You always learn new things just by watching, and your mind does the rest as it is programmed to do.

Last year (2015) pope Francis (Francesco/Franciscus/Frank….) declared a special year of mercy. The epicenter of this jubileum was, and still at the moment of writing is, Rome in Italy and Vatican City State. The event is expected to bring millions of people in the city, where special audiences, religious services, and pilgrim routes were organized. All over the city, in the streets, signs guided pilgrims with different paths, to churches, catacombs, and other religious places. You couldn’t help but to notice the pilgrimage that was happening all around you. These traditions are centuries-old, thus incorporating people in a long story and devotion to get closer to the god they believe in.

The main attraction, or attractions, were the holy doors in papal basilicas. A pilgrim could register him/herself at desk or internet-website as a pilgrim, get a special audience in a group, and walk through the holy door, and thus having his/her sins forgiven. The doors, sealed after every jubileum, were opened and welcomed all, pilgrims and tourists alike, to the Catholic Church. I walked through the holy door at the St. Peter’s basilica also – twice, to be sure. However, I was not registered pilgrim, nor am I Catholic, so it probably won’t count. Sensitive to religious pilgrims’ feelings I didn’t want to be a distraction, and I visited the church early in the morning, when there were only a handful of people, and took only a quick photo from far behind. Some might consider even this as inconsiderate thing to do, but I think that I did much better job than most of the tourists. Hopefully I will be spared from a papal bull.

The stage for this grandeous pilgrimage is huge. The stone walls, marble floors, tall columns and pillars that stretch to painted ceilings with images of heavenly visions, together give an enormous and spectacular space for pilgrims to enter and experience the pilgrimage. At the same time, at least in the Vatican, huge masses of people are guided and guarded like human hoards, mechanically and effectively. However, there are places for personal moments, even though you have to make an effort to get them. In a big city there are plenty of people already, and the traffic can be overwhelming. This is mass pilgrimage, and it shows. The church is in the centre of it all, controlling and providing, as well as uniting all the pilgrims that want to experience the mercy.

Six weeks later I travelled with my colleague to do research and document another types of pilgrimage, in totally different surroundings. There is basically no traffic and usually no people in sight in “Vaara-Karjala”, next to the Russian border in Finnish North Karelia. The stone and brick columns and pillars are replaced with trees, stone walls with logs, and marble floor with wooden floor. The ceilings have no paintings, but the sky is bright with stars – if it doesn’t rain. Gobbled stone roads give way to asphalt and dirt roads, and waterways. Birds’ singing sound better than car horns’ sound, that’s for sure.

IMG_0562

For the last 35 years, “ristisaatto”, an Orthodox procession, pilgrimage and a walking religious service, has been organized from Saarivaara to Hoilola. These two small villages were left Finnish side of the border after the Second World War. The municipality of Korpiselkä, its centre and most of its villages, were incorporated into Soviet Union. The orthodox chapel (“tsasouna”) in Saarivaara was built in 1976, commemorating an already destroyed chapel, that was left on the other side of the border. Five years after the chapel was inaugurated, the pilgrimage was founded. These feasts and processions are very much a local thing of the village communities, although they draw visitors from elsewhere also. The atmosphere is relaxed, with minimal bureaucracy, although the liturgies and prayer songs are well orchestrated with a plan.

Orthodox pilgrimage has roots in the byzantine world, when people begun to commemorate saints and visit their resting places. Later Icons, Christian imagery, were introduced and brought in to centre of pilgrimages. They are carried behind the cross, which is the leading figure in ristisaatto (literally translated as “cross procession”) In Karelia before the Second World War, pilgrimage processions were common, together with chapel feasts (“praasniekka”). These traditions had partly to be reinvent, or to relocate, after the war. However, at the current state they are integral part of local communities and Orthodox church in Finland, inviting lay people to participate in religious services in action.

The ristisaatto from Saarivaara to Hoilola is a 10km long walk, and is combined with a ristisaatto with a boat to an old Orthodox cemetery, “kalmisto”, 6km away in Öllölä village’s Pörtsämö. Walking and rowing, working for your faith, is a common theme in many pilgrimages all over the world and religions. They combine physical effort with mind and meditation.

These feasts and pilgrimages are followed by a special pilgrimage and ristisaatto to old Korpiselkä centre and its cemetery, on the Russian side of the border, the next day. It is an unique annual tradition, which started in 1994. After the Soviet Union collapsed and borders to Russia became more open, Orthodox pilgrimages over the border were introduced. These pilgrimages combine religious service with nostalgia of returning to “home”. As the old Korpiselkä centre locates on border zone, permits for secular trips would be hard, or impossible, to get. Permission for religious procession and Orthodox commemoration of the dead is another thing.

Crucial part of these pilgrimages are “panihidas”, prayer services to the deceased, officiated at the burial grounds. In Finnish side the kalmisto of Pörtsämö is well preserved, almost too well for an old Orthodox cemetery. The old idea was that the grave mound and wooden cross would fade away as generations pass, and memories are forgotten or minimalized in the natural course of life. There are grave stones and otherwise modernized graves to be found in Pörtsämö kalmisto. This tells that the burial ground and rituals live and change in their surroundings, as cultures and the society changes. In the Russian side the Korpiselkä cemetery is barely noticeable. Main reason for this is Soviet policy to destroy all relics, take wooden and iron crosses and small grave stones for another usage. Only the biggest old grave stones are left, as well as few remains of cut iron crosses.

Even though among the attending crowd of Saarivaara-Hoilola ristisaatto there are visiting pilgrims, who don’t have any family connection to the sites, the majority of attendees are tied to the location by their families and histories. In Korpiselkä ristisaatto basically all have family ties to the landscape. Therefore the religion and religious devotion is not the only one unifying aspect or trait in the pilgrimage. It is closely followed, and sometimes passed, by pilgrimage to imagined home of ancestors. Both traits join attendees to the shared memory and purpose, commemorating life and history, in which religion and imagined otherness are central.

These two different pilgrimage landscapes, urban and rural, with different traditions, present two very different events to experience. In Rome and Vatican City, institutionalized Church, organization and order, grandeous urban landscape and busy life surrounding the pilgrims are highlighted. In former Korpiselkä area, lay(wo)mens religion, relaxed familiar tradition, rugged vaulting forest landscape, and quiet easy life and nature around the pilgrims are highlighted. Both are there to experience for pilgrims, and both offer unique ways of sensing the otherness for them. In both locations pilgrims are able to join to the centuries-old memory and traditions, be they religiously or otherwise motivated. In a way, they offer different paths to experience the spectacle of life and shared community of people, who are joined together in, around and by these services and the churches that provide them.

EASR 2016 and panel on apostasy research

This year the EASR (European Association for the Study of Religion) held its annual conference in Helsinki. The four-day conference hosted a wide range of panels with different topics, included a panel on “defining apostasy and research on leaving religion” – arranged by myself and Daniel Enstedt from Gothenburg, Sweden. We were joined by Kati Tervo-Niemelä, who presented her longitudinal research on leaving church in Finland, as well as leaving church in few other countries.

The summer is time of conferences, and next one I will attend to is held in Helsinki in August (Nordic Conference for Sociology of Religion) – where we will continue with the same topic of apostasy research. Both conferences highlight one theme, of differences in leaving religion between different religions and religious groups. Hopefully we will succeed in developing our research and ideas into a book, dealing with how minority/majority positions of religious groups in society, and differences between leaving institution/tradition-centered religious cultures will affect on how and why people are alienated from religion and feel the need and motivation to resign or distance themselves from the community.

Nordic Lutheran churches are part of larger societal culture and national identity, whereas Pentecostal movements in Nordic Countries are groups to which people identify, in general, with more subjective emotions. Therefore shared experiences of societal cultural events and developments affect more leaving churches than minority religions, where individual experiences (which might deal the same issues, though) are the major denominator of why people are motivated to resign officially from religious community. However, at the same time there are similarities – both indicate that the religious community does not have a function, be it shared or individual, nor does it define their identity anymore (if it ever has).