Kuoleman etäisyys ja universaalisuus

Maailmalla matkustaessa lisämakua antavat ne hetket, jolloin pääset kurkistamaan paikallisten elämään sellaisenaan kuin se keskeyttämättömänä virtana kulkee, kaukana turistien silmien edestä. Yhden mieleenpainuvimmista hetkistä koin ollessamme pari vuotta sitten Turkissa heinäkuussa. Vuokrasimme auton ja vierailimme hieman syrjäisemmillä seuduilla, pois turistirantojen vilskeestä. Ajaessamme yhden pienen harvaan asutun kylän läpi, tien yllättäen täytti kulkue mutkan takana. Pikainen silmäys kulkueeseen paikallisti kannetun arkun eturivissä. Peruutimme auton nopeasti tien sivuun kahden auton taakse, jotta kulkue pääsisi ohitsemme esteettä.

Ensikosketus turkkilaisiin hautajaisiin oli pysäyttävä sen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Koko kylä ja suku oli kokoontunut saattamaan vainajan ruumista hautaan. Miehet kantoivat arkkua ja kävelivät koko tien leveydellä, hiljaa. Naiset kävelivät edellä hautausmaalle, moskeijassa suoritetut rukoukset oli juuri luettu. Kontrasti hääkulkueisiin oli selkeä, torventöräysten ja kimalluksen sijaan kulkue oli karu, hiljainen, vakava, pysähdyttävä. Ei huutoa, ei itkua, toisin kuin joidenkin ihmisten stereotyyppinen käsitys voisi asian kuvitella. Marttyyrien hautajaiset ovat poikkeus, mutta tavallisissa hautajaisissa ylimääräiset tunteenilmaukset sotisivat myös islamilaista uskoa vastaan – kuolema tulee perinteen mukaan hyväksyä. Kulkueen karuutta ja kuoleman vakavuutta korostivat ramadan-ajan paasto ja paahtava helle. Tavanomaiset ruokatervehdykset ja vierailut vainajan perheen luona siirtyisivät auringonlaskun jälkeen.

Vaikka hautajaisrituaalit ja perinteet eroavat eri kulttuurien välillä, etäinen kuolema tulee satunnaista kohtaajaa lähelle sen universaalin ulottuvuuden kautta. Meidän ruumiitamme ei ehkä saateta hautaan samalla tavalla, mutta kaikki me kuolemme. Siten kuolema on myös asia, johon ihmiset voivat samaistua, hautajaisperinteiden erilaisuudesta huolimatta. Suomalaisesta historiasta tutut itkijäperinteet ovat yksi keino käsitellä edesmenneen jättämää aukkoa, mutta samaten hiljainen kuoleman hyväksyntä on keino käsitellä tätä aukkoa sosiaalisessa piirissä. Epätoivottuna vieraanakin se on luonnollinen osa elämän virtaa ja yhdistää meitä kaikkia. Tämä siirtymä yhteisössä on asia, johon voimme kaikki samaistua, ulkoisista eroista huolimatta.

Istuimme autossa hiljaa ja seurasimme kulkuetta. Molemminpuolinen ymmärrys tilanteen vakavuudesta ja tärkeydestä yhdisti niin osallistujia kuin seuraajia. Nyt ei ollut kiire tutkimaan luonnon ihmeitä ja menneitä raunioita, elämä pysäytti kuoleman kautta.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s